Punainen tupa ja perunamaa on osa supisuomalaista kaanonia,
johon suhtaudutaan niin himoiten kuin inhoten. Kuulemma lähes miljoona
suomalaista miettii vakavasti maallemuuttoa. Entä loput neljä ja puoli
miljoonaa? Mummonmökin myynti-ilmoitusta katsoessa ajatukset voivat lähteä
sinkoilemaan joka suuntaan. Oma tupa ja oma lupa. Muutama kana piharakennuksen
toiseen päätyyn ja kasvimaa tontin syrjän peltoheitolle. Mutta miten sitä
pärjäisi ilman lattialämmitystä, valokuitua, neljää makuuhuonetta ja valmista
sähköauton latauspaikkaa?
Ei sinne tarvitse vallan asettua, mutta hetkittäinenkin pakopaikka
lähempänä runo-Suomen ydintä kohentaa mieltä ja kehoa. Kehäteiden ulkopuolelta
ei välttämättä löydä sitä hienointa erikoiskahvia, mutta maalaisraitin
aittakahvila voi tarjota Juhla Mokan kylkiäisenä tunteen ja mielenrauhan, mikä
ei mahdu siihen ruskeaan pahvimukiin johon barista on mustalla tussilla
asiakkaansa nimen väärin kirjoittanut.
Yhä useamman työ ei ole sidoksissa paikkakuntaan tai
toimipisteeseen. Videopalaveri maistuu aivan erilaiselta pihakeinussa tai
laiturilla istuessa. Ajatukset taulukkolaskelmien parissa kirkastuvat kummasti,
kun käy välillä kitkemässä rivin porkkanapenkistä. On mukavampi tuijottaa
ikkunasta vähän turhan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa, kuin monin verroin vauhdikkaammin
nousevia toimistohotelleja ja parkkihalleja.
Mansikkamaa, punaviinimarjat ja katiska mökkirannassa.
Satokausikalenteri ei ole vain lähikaupan mainos, kun maan antimien kypsymistä
voi tarkkailla omin silmin. Alati abstraktimmassa maailmassa työnsä jäljen
konkreettisesti näkeminen on harvenevaa herkkua. Kun uusien perunoiden vuoksi
on saanut polvet mustelmille ja rakon kämmeneen on aterian maku vähän
multaisenakin monin verroin espanjalaista vastinettaan parempi. Omat hillot ja
mehut tuovat lohtua pimeään talveen. Siemenperunat voi taas keväällä kaivaa maahan,
vaikka muu maailma miten järkkyisikin. Kotivara oman maan antimista on sitä
todellista varautumista.
Maailman meno keinuttaa maaseutua eri tahtiin. Pikitien
päässä pumppaava syke vaimenee vuodenaikojen pulssiksi siellä missä tiet ovat
nelinumeroisia. Se ei kieli maaseudun kuolemasta, vaan luontaisesta leposykkeen
laskemisesta, kun jokainen kivijalka ei ole täynnä ärsykkeitä, tulostavoitteita
ja paineita. Maalaisjärki on etuliitteensä ansainnut. Ei jokainen uutinen ole
maailmanloppu. Tosin mikäpä sitä odotellessa, leivinuunin lämmössä.
Asunto luonnon rauhassa ei ole vain pakopaikka harmaalta
arjelta vaan myös avain värikkääseen juhlaan. Mökkikauden avajaiset ja
päättäjäiset ovat suurenkin juhlapyhän veroisia rituaaleja. Työviikon
ketutukset purkautuvat turvallisesti klapeja pinotessa ja lähin naapuri ahteen
toiselta puolelta tuskin tulee hakkaamaan ovea, jos kesäjuhlat venyvät yli ilta
kymmenen. Niin ilta- ja aamuvirkkuja Suomen kesä helliikin. Yöttömän yön
valaisema utuinen usva peltomaiseman yllä on kansallismaiseman veroinen näky.
Sitä ei taajaman rajojen sisäpuolella koe.
Mummonmökin omistaja ei tarvitse kaukomatkaa irtiottoon
arjesta. Kivitalon rapusta ulos astuessa pienet ja suuret ilot muuttuvat
kummasti. Linnunlaulun kuunteleminen, halonhakkuu ja rikkakasvien kitkeminen
käy meditoinnista, jos siihen malttaa asennoitua. Nurmikon kasvamisen
seuraaminenkin voi olla miellyttävää, kun on oma tupa ja oma lupa.
Eikä se ulkohuussin tyhjentäminen nyt niin paha rasti ole.
Nim. kaveri kirjoitti minun ajatukseni
Marita Säämäki
metsäasiantuntija, LKV