keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Oma tupa, oma lupa


Punainen tupa ja perunamaa on osa supisuomalaista kaanonia, johon suhtaudutaan niin himoiten kuin inhoten. Kuulemma lähes miljoona suomalaista miettii vakavasti maallemuuttoa. Entä loput neljä ja puoli miljoonaa? Mummonmökin myynti-ilmoitusta katsoessa ajatukset voivat lähteä sinkoilemaan joka suuntaan. Oma tupa ja oma lupa. Muutama kana piharakennuksen toiseen päätyyn ja kasvimaa tontin syrjän peltoheitolle. Mutta miten sitä pärjäisi ilman lattialämmitystä, valokuitua, neljää makuuhuonetta ja valmista sähköauton latauspaikkaa?

Ei sinne tarvitse vallan asettua, mutta hetkittäinenkin pakopaikka lähempänä runo-Suomen ydintä kohentaa mieltä ja kehoa. Kehäteiden ulkopuolelta ei välttämättä löydä sitä hienointa erikoiskahvia, mutta maalaisraitin aittakahvila voi tarjota Juhla Mokan kylkiäisenä tunteen ja mielenrauhan, mikä ei mahdu siihen ruskeaan pahvimukiin johon barista on mustalla tussilla asiakkaansa nimen väärin kirjoittanut.

Yhä useamman työ ei ole sidoksissa paikkakuntaan tai toimipisteeseen. Videopalaveri maistuu aivan erilaiselta pihakeinussa tai laiturilla istuessa. Ajatukset taulukkolaskelmien parissa kirkastuvat kummasti, kun käy välillä kitkemässä rivin porkkanapenkistä. On mukavampi tuijottaa ikkunasta vähän turhan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa, kuin monin verroin vauhdikkaammin nousevia toimistohotelleja ja parkkihalleja.

Mansikkamaa, punaviinimarjat ja katiska mökkirannassa. Satokausikalenteri ei ole vain lähikaupan mainos, kun maan antimien kypsymistä voi tarkkailla omin silmin. Alati abstraktimmassa maailmassa työnsä jäljen konkreettisesti näkeminen on harvenevaa herkkua. Kun uusien perunoiden vuoksi on saanut polvet mustelmille ja rakon kämmeneen on aterian maku vähän multaisenakin monin verroin espanjalaista vastinettaan parempi. Omat hillot ja mehut tuovat lohtua pimeään talveen. Siemenperunat voi taas keväällä kaivaa maahan, vaikka muu maailma miten järkkyisikin. Kotivara oman maan antimista on sitä todellista varautumista.

Maailman meno keinuttaa maaseutua eri tahtiin. Pikitien päässä pumppaava syke vaimenee vuodenaikojen pulssiksi siellä missä tiet ovat nelinumeroisia. Se ei kieli maaseudun kuolemasta, vaan luontaisesta leposykkeen laskemisesta, kun jokainen kivijalka ei ole täynnä ärsykkeitä, tulostavoitteita ja paineita. Maalaisjärki on etuliitteensä ansainnut. Ei jokainen uutinen ole maailmanloppu. Tosin mikäpä sitä odotellessa, leivinuunin lämmössä.

Asunto luonnon rauhassa ei ole vain pakopaikka harmaalta arjelta vaan myös avain värikkääseen juhlaan. Mökkikauden avajaiset ja päättäjäiset ovat suurenkin juhlapyhän veroisia rituaaleja. Työviikon ketutukset purkautuvat turvallisesti klapeja pinotessa ja lähin naapuri ahteen toiselta puolelta tuskin tulee hakkaamaan ovea, jos kesäjuhlat venyvät yli ilta kymmenen. Niin ilta- ja aamuvirkkuja Suomen kesä helliikin. Yöttömän yön valaisema utuinen usva peltomaiseman yllä on kansallismaiseman veroinen näky. Sitä ei taajaman rajojen sisäpuolella koe.

Mummonmökin omistaja ei tarvitse kaukomatkaa irtiottoon arjesta. Kivitalon rapusta ulos astuessa pienet ja suuret ilot muuttuvat kummasti. Linnunlaulun kuunteleminen, halonhakkuu ja rikkakasvien kitkeminen käy meditoinnista, jos siihen malttaa asennoitua. Nurmikon kasvamisen seuraaminenkin voi olla miellyttävää, kun on oma tupa ja oma lupa.

Eikä se ulkohuussin tyhjentäminen nyt niin paha rasti ole.

Nim. kaveri kirjoitti minun ajatukseni

Marita Säämäki
metsäasiantuntija, LKV



Viimeisin blogikirjoitus

Elintärkeät yksityistiemme

Yksityistiet koskettavat yllättävän monia suomalaisia tavalla tai toisella. Metsäomistajalle ne ovat reitti omalle tilalle, puunostajille vä...

Suosituimmat blogikirjoitukset