Oma tupa, oma lupa

Punainen tupa ja perunamaa on osa supisuomalaista kaanonia, johon suhtaudutaan niin himoiten kuin inhoten. Kuulemma lähes miljoona suomalaista miettii vakavasti maallemuuttoa. Entä loput neljä ja puoli miljoonaa? Mummonmökin myynti-ilmoitusta katsoessa ajatukset voivat lähteä sinkoilemaan joka suuntaan. Oma tupa ja oma lupa. Muutama kana piharakennuksen toiseen päätyyn ja kasvimaa tontin syrjän peltoheitolle. Mutta miten sitä pärjäisi ilman lattialämmitystä, valokuitua, neljää makuuhuonetta ja valmista sähköauton latauspaikkaa?

Ei sinne tarvitse vallan asettua, mutta hetkittäinenkin pakopaikka lähempänä runo-Suomen ydintä kohentaa mieltä ja kehoa. Kehäteiden ulkopuolelta ei välttämättä löydä sitä hienointa erikoiskahvia, mutta maalaisraitin aittakahvila voi tarjota Juhla Mokan kylkiäisenä tunteen ja mielenrauhan, mikä ei mahdu siihen ruskeaan pahvimukiin johon barista on mustalla tussilla asiakkaansa nimen väärin kirjoittanut.

Yhä useamman työ ei ole sidoksissa paikkakuntaan tai toimipisteeseen. Videopalaveri maistuu aivan erilaiselta pihakeinussa tai laiturilla istuessa. Ajatukset taulukkolaskelmien parissa kirkastuvat kummasti, kun käy välillä kitkemässä rivin porkkanapenkistä. On mukavampi tuijottaa ikkunasta vähän turhan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa, kuin monin verroin vauhdikkaammin nousevia toimistohotelleja ja parkkihalleja.

Mansikkamaa, punaviinimarjat ja katiska mökkirannassa. Satokausikalenteri ei ole vain lähikaupan mainos, kun maan antimien kypsymistä voi tarkkailla omin silmin. Alati abstraktimmassa maailmassa työnsä jäljen konkreettisesti näkeminen on harvenevaa herkkua. Kun uusien perunoiden vuoksi on saanut polvet mustelmille ja rakon kämmeneen on aterian maku vähän multaisenakin monin verroin espanjalaista vastinettaan parempi. Omat hillot ja mehut tuovat lohtua pimeään talveen. Siemenperunat voi taas keväällä kaivaa maahan, vaikka muu maailma miten järkkyisikin. Kotivara oman maan antimista on sitä todellista varautumista.

Maailman meno keinuttaa maaseutua eri tahtiin. Pikitien päässä pumppaava syke vaimenee vuodenaikojen pulssiksi siellä missä tiet ovat nelinumeroisia. Se ei kieli maaseudun kuolemasta, vaan luontaisesta leposykkeen laskemisesta, kun jokainen kivijalka ei ole täynnä ärsykkeitä, tulostavoitteita ja paineita. Maalaisjärki on etuliitteensä ansainnut. Ei jokainen uutinen ole maailmanloppu. Tosin mikäpä sitä odotellessa, leivinuunin lämmössä.

Asunto luonnon rauhassa ei ole vain pakopaikka harmaalta arjelta vaan myös avain värikkääseen juhlaan. Mökkikauden avajaiset ja päättäjäiset ovat suurenkin juhlapyhän veroisia rituaaleja. Työviikon ketutukset purkautuvat turvallisesti klapeja pinotessa ja lähin naapuri ahteen toiselta puolelta tuskin tulee hakkaamaan ovea, jos kesäjuhlat venyvät yli ilta kymmenen. Niin ilta- ja aamuvirkkuja Suomen kesä helliikin. Yöttömän yön valaisema utuinen usva peltomaiseman yllä on kansallismaiseman veroinen näky. Sitä ei taajaman rajojen sisäpuolella koe.

Mummonmökin omistaja ei tarvitse kaukomatkaa irtiottoon arjesta. Kivitalon rapusta ulos astuessa pienet ja suuret ilot muuttuvat kummasti. Linnunlaulun kuunteleminen, halonhakkuu ja rikkakasvien kitkeminen käy meditoinnista, jos siihen malttaa asennoitua. Nurmikon kasvamisen seuraaminenkin voi olla miellyttävää, kun on oma tupa ja oma lupa.

Eikä se ulkohuussin tyhjentäminen nyt niin paha rasti ole.

Nim. kaveri kirjoitti minun ajatukseni

Marita Säämäki

metsäasiantuntija, LKV

Metsänomistajan hiilinielu

Hiiliasiat ovat olleet paljon esillä viimeisen vuoden aikana tiedotusvälineissä. Moni yritys ja yksityishenkilö tekee jo paljon toimia vähentääkseen hiilijalanjälkeään. Lisätään kierrätystä ja käytetään luontoystävällisempiä materiaaleja tai tuotantotapoja. Siirrytään käyttämään sähköautoja tai joukkoliikennettä tai vähennetään ylipäätään matkojen ja matkustamisen määrää. Kaikkea hiilen kulutusta ei voi lopettaa. Aina jää osa hiiliyhdisteiden käyttöä, joka pitäisi korvata uudella hiilensidonnalla.

Hiilinieluja isossa mittakaavassa muodostuu vain yhteyttämällä. Vihreät kasvit merissä, metsissä ja muualla muodostavat nieluja. Hiilen pysyvyydessä on eroja. Osa merien levätuotannon sitomasta hiilestä jää lähes pysyvästi kierron ulkopuolelle osan palatessa uudelleen kiertoon. Metsissä hiilen kierron pysyvyyteen vaikuttaa metsänhoito ja puuston kiertoaika. Mitä enemmän hakattavasta puustosta ohjautuu pitkäaikaiseen käyttöön, esimerkiksi puurankentamiseen, sitä pidempään hiili on poissa ilmakehästä. Kiertoaikaa voidaan jonkin verran pidentää, mutta jossain vaiheessa lahoaminen on yhtä suurta tai suurempaa kuin kasvu ja silloin hiilinielu on muuttunut hiilen lähteeksi. Muu hiilen sidonta on ainakin Suomessa marginaalista metsien hiilensidontaan nähden.

Iso raha

Suomessa lasketaan metsien hiilen sidonnan olevan luokkaa 26 miljoonaa tonnia vuodessa. Tämän suomalaiset tuottavat ilman, että maanomistajat saisivat siitä korvausta. Päästöoikeuden hinta CO2 tonnilta on ollut noin 25 euron luokkaa. Suomen metsien hiilinielun kokonaisarvo näillä luvuilla on 650 miljoonaa euroa. Metsämaan pinta-ala Suomessa on noin 20 miljoonaa hehtaaria, jolloin keskimäärin metsähehtaaria kohti hiilinielun arvo on 32 €/vuodessa. Tässä on mukana niin Etelä-Suomen kuin Pohjois-Suomen metsämaiden tuotto.

Puusto sitoo hiiltä (CO2 ekv.) melko tarkkaan tonnin puukuutiota kohti. Mhy Karhun alueella on noin 110 000 ha metsää, jonka vuotuinen kasvu on 739 000 m3, eli 6,7 m3/ha/vuosi. Koko yhdistyksen alueen hiilinielun arvo olisi tällä laskukaavalla jopa 18,5 miljoonaa euroa. Keskimääräisellä, 31 ha tilalla, tämä tarkoittaisi noin 5200 euron vuosituotosta hiilinieluna. Vaikka iso osa tästä poistuu hakkuiden muodossa, hiilikompensaatioasioissa ei ole kyse ihan nappikaupasta.

Kauppa ei onnistu

Poliisihallitus on hiilikauppaa koskevissa lausunnoissaan päätynyt siihen, että Suomessa hiilinielu ei ole sellainen tuote, jota voisi ostaa ja myydä. Ostajan tulisi saada omistusoikeus siihen puuhun tai maa-alueeseen, jonka hiilensidontapotentiaalin hän on ostanut tai johonkin muuhun konkreettiseen, jotta hiilikauppaa ei tulkittaisi peitellyksi rahankeräykseksi. Jos hiilensidontaa halutaan Suomessa tehostaa, on lainsäädäntöä muutettava pikaisesti niin, että metsäalan asiantuntemusta voidaan kannattavalla tavalla hyödyntää ilmastotyössä ja halukkaat voivat kompensoida suomalaiseen metsään muidenkin kuin rahankeräysluvan saaneiden yleishyödyllisten yhdistysten ja säätiöiden kautta. Ilmastonmuutoksen torjunta tarvitsee sekä tekijät että rahoituksen.

Mukavaa alkavaa hiilensidontakautta kuitenkin kaikille hiilinielun omistajille.

J. Anttoora

Metsäasiantuntija, Mhy Karhu